Asennekasvatusta

Meillä oli eilen aivan pankinräjäyttävä valmennus. Ei, emme tehneet piffejä ja paffeja vaan sekä minä ja ponini saimme kirosanoilla höystettyä asennekasvatusta, joka pureutui ongelmiemme ytimeen.

Kuten täältä blogista on saanut viime aikoina lukea, kaikenlaista haastetta on ollut. Osa ongelmista johtui varusteista, toinen osa minun osaamattomuudestani keskeneräisyydestäni kehittyvänä ratsastajana. Ihana vakivalmentajani tekee tosi paljon töitä meidän eteen, ratsuttaa Ania, ja lisäksi pidämme yksäreitä niin, että valmentaja ratsastaa alkuun. Lisäksi hän seuraa Anin vointia kokonaisuutena ja ohjeistaa terveyteen liittyvissä seikoissa.

Illalla oma valkku ei päässyt, mutta sain lennosta apua toiselta valmentajalta, joka ei niin hirveästi tykkää ponistani. Silkkihansikkain annettua palautetta en siis odottanutkaan. Käytiin pientä neuvottelua, mutta sain valkun ponin selkään.

Eli pureuduttiin siihen, että ratsuni ei reagoi säpäkästi kevyihin apuihin vaan on vähän sitkeä pohkeelle. (Jäljet johtaa tietysti sylttytehtaalle, eli oman takamuksen jälki näkyy hevosessa... se on sellainen kuin annan sen olla.) Ja kun sitä pyytää eteen, se menee 10 metriä ja saa pyytää uudelleen --> kehä, jossa pohkeella pumpataan ponia eteen.

Anista pitää ratsastaa kuumempi, eli minun on oltava todella johdonmukainen ja vaadittava reaktiota tinkimättä. Tässä ei ole mitään uutta, mutta tajusin tehneeni ehkä 70% siitä, mitä vaaditaan haluttuun lopputulokseen (enkä sitäkään aina ihan oikein...). Hevosten kanssa puljannut tietää, että half way = no way. Opin, että luonnostaan kuumaa hevosta ratsastetaan jalka kyljessä leväten, laiskaa/hönöä/tms-sellaista-kuin-Ani niin, että pohje on irti, ja hevonen opetetaan reagoimaan mitä pienimpään apuun.

Eli haettiin tätä reaktiota; ensin kevyt lempeä hipaisu, ja jos hevonen ei heti reagoinut, sen jälkeen uusi raipalla ja torvisoittokunnalla höystetty järeä apu. Näin poni oppii, että kannattaa reagoida siihen hipaisuun. Kun sitten järeästi pyydetään eteenpäin, pitää ponin antaa mennä vähän ennenkuin ottaa kiinni, koska se on reagoinut oikealla tavalla. Eli jos ryntää, rynnätköön.

Tässä valkku teroitti minulle, että jos korjataan ja koulutetaan tällaista ongelmaa ratsutusmielessä, niin se valitettavasti näyttää rumalta meiningiltä alkuun. Tämä osui ja upposi, ja kerroin valkulle, miten olen kokenut sosiaalista painetta asiasta.

Nimittäin valkkujen ollessa lomilla aloin ratsastaa asenteella, halusin pärjätä yksin. Lainasin valkun raippaa, joka oli ihan eri kaliiperin kapistus kuin omani. Pistelin menemään ja vaadin ponilta. Kyllä saikin vaatia, mutta se tosiaan sitten liikkui ja teki töitä, ja minä koin että nyt on oikeanlaista meininkiä - eli kunnon liikuntaa, jossa ponin fyysinen kunto kasvaa. Tässä kohtaa luikerteli se käärme paratiisiin ja itsetunnon nakertava ajatus mieleeni. Nimittäin kun ratsastaa itsenäisesti ilman valkkua, on 100% vastuussa valinnoistaan ja silloin on alttiina sosiaaliselle paineelle ja toisten arvostelulle (jota ei ehkä kuitenkaan ole muualla kuin omassa päässä). Siinä meni sitten ohi joku kangilla ratsastava koulutuuppari ja katsoi meitä vähän pitkään... "Ruman näköistä. Tuo korvaa voimalla taitojensa puutteen!" Ihan varmasti ajatteli niin. Ihan varmasti kaikki miljoonat ratsukot siellä maneesissa ajattelivat niin. Lamaannuin ja alistuin rooliini: surkea olen, voisiko joku teistä lahjakkaista teineistä vähän ratsastaa tädin hevosta kun täti ei saa sitä menemään nätisti. Ja sitten jäin odottelemaan valkun lomaltapaluuta jossain itsesäälin, epätoivon ja avuttomuuden välimaastossa velloen.

Eli nyt siis selvitettiin tämä asia, jos hevonen on päässyt raa'aksi, sen opettaminen voi näyttää rumalta, varsinkin minun tammani kohdalla, koska se tyypillisesti saa sellaisen kanamaisen keekoilureaktion. Vaikka kuinka rumaa, tämä on homma, joka on hoidettava. Se on vaihe, josta päästään eteenpäin, mutta eteenpäin meno ilman tämän rumemman vaiheen läpi käymistä ei ole mahdollista. Nyt voin toisalta pumpuloida itsetuntoni sosiaaliselta paineelta, koska noudatan valkun ohjetta. Mutta itse asiassa tähän ei taida olla tarvetta, sillä valkun lähdettyä maneesiin tuli koulutuuppari, joka aiemmista tapahtumista tietämättömänä alkoi spontaanisti kehua ratsastustani, ja kuinka hyvin saan ponin liikkumaan.

En nyt käy läpi tässä yksärin koko sisältöä, vaan halusin tuoda nyt tämän isoimman asian framille, ja työstää sen sellaiseen muotoon, että voin tänne palata lukemaan ja muistuttamaan itseäni oppimastani. Tosiaan poni herkistyi ja alkoi löytyä sekä reaktio että energia. Eli siis ponin täytyy reagoida herkästi, ja sen lisäksi sen tulee jatkaa samalla tavalla, samassa tahdissa, ilman jatkuvaa muistuttelua. Ja mikä alkutunnista vaati rumemman episodin, näytti lopputunnista oikein nätiltä ratsastukselta. Ja kun ponilla on energia liikkua, minun on helppo istua.

Yksärin päätyttyä jäin ratsastamaan samoja harjoituksia lisää. Keskityin siihen, että pohje polvesta lähtien on irti ihan koko ajan. Ensin hipaisu, sitten tykit ja kanuunat. Jälkimmäistä tarvittiin yhä harvemmin. Tein samaa laukassa. Ihan mieletön flow!

Keskityin hyvään, energiseen rytmiin laukassa, ilman että hevonen kuitenkaan juoksee alta pois. Toisaalta huomasin, että tällä tavalla ratsastettuna se ei kyllä yrittänytkään juosta alta pois. Kun hevonen liikkuu hyvin, on ihan helppoa pitää se pohje irti... kun se ei liiku, se on vaikeaa.

Tein paljon harjoituksia laukassa ja otin vielä kavaletit sinne joukkoon. Menin pääty-ympyrällä kavaletin, ja väliin laukkasin kentän ympäri uralla. Oli loistava fiilis mennä hyvässä rytmissä laukkaa, ja keskittyä siihen että pohje on irti ja poni rullaa eteenpäin. Kun otin sen kavaletin päädyssä, niin tuli siirtymä siitä "koulutusharjoituksesta" "normaaliratsastukseen", ja sain nivottua nämä yhteen, koska sitähän sen pitäisi olla. Eli se mitä nyt tehtiin liioitellusti keskittyen pitäisi hillitymmin ja eleettömästi olla osa minun perusratsastustani, kaikissa tehtävissä. Joskus on käynyt niin, että on tehty jotain oivaltavaa harjoitusta siihen keskittyen, mutta ryhmätunnilla ratsastaessa on pitänyt huomioida miljoona muuta asiaa, ja kaksi tekemisen tasoa ei sitten täysin kohdanneet. Tämä yhdistelmä tuntui toimivan - kavaletilla keskityin kavalettiin, muuten tätä pohje irti + poni liikkuu ja reagoi -meininkiä. Ja se oli niin helpon tuntuista.

Ani tykkää kavaleteista/esteistä, joten niitä on kiva ottaa treeniin mukaan. Silloin sillä tulee oma into siihen tekemiseen, ja itselläni rentous, kun ei tarvitse olla pelkästään "kova" tai vaativa, kun Anin oma energia löytyy ja se menee mielellään. Ratsastajana tuntuu todella hyvältä, kun pääsee palkitsemaan ilman, että on ensin tarvinnut tiukalla linjalla pyytää. Anin oma moottori herää jo ihan siitä, että kentällä on kavaletti. Mielellään sitten menen niitä sen kanssa, jotta se reagoi samalla innolla jatkossakin. Sitäpaitsi kavaletit ovat minulle ihan todella hyvää harjoitusta, aloitinhan hyppäämisen vasta syksyllä.

Pitkästä aikaa ajoin tallilta kotiin hymyillen (enkä huolesta soikeana), ja ajattelin että ehkä mun hepasta tulee vielä jotain muuta kuin meetwurstia. Ja joo, Anista ei tuu GP-ratsua, mutta siitä on ihan mahdollista saada näppärä ja kiva peli tavoitteelliselle tädille... ensisijainen tavoite minulla on oppia ratsastamaan hevoseni niin, että se pysyy kunnossa. Tämä oli tosiaan täsmäisku ongelmien ytimeen.