Tutkimusmatka hevoseen(i).

Aikuisratsastaja tallentaa kavioliiton alkuvaiheita ja sulattelee informaatiota internetin syövereistä ja vähän muualtakin.

Tutkimusmatka hevoseen(i).

Aikuisratsastaja tallentaa kavioliiton alkuvaiheita ja sulattelee informaatiota internetin syövereistä ja vähän muualtakin.

Tutkimusmatka hevoseen(i).

Aikuisratsastaja tallentaa kavioliiton alkuvaiheita ja sulattelee informaatiota internetin syövereistä ja vähän muualtakin.

Tutkimusmatka hevoseen(i).

Aikuisratsastaja tallentaa kavioliiton alkuvaiheita ja sulattelee informaatiota internetin syövereistä ja vähän muualtakin.

Tutkimusmatka hevoseen(i).

Aikuisratsastaja tallentaa kavioliiton alkuvaiheita ja sulattelee informaatiota internetin syövereistä ja vähän muualtakin.

torstai 7. tammikuuta 2021

Kaasu hirttää kiinni ja jarrut reistailee, mutta ohjaus toimii

...eli ristikoiden hyppelyä pitkän tauon jälkeen

(Image by Ian Dunlop from Pixabay)

Eilen pääsin vihdoin aloittelemaan estevalmennuksiin paluuta. Edellisen kerran olemme hypänneet joskus kesällä, eikä tuo silloinkaan ollut kuin satunnaista omasta kunnostani johtuen. Anilla on kova hinku esteille, ja kaksi viikkoa sitten kun ratsastin samaan aikaan estevalmennusten kanssa, tunsin Anin melko mittavan harmituksen kun hän ei päässyt hyppäämään. Suunnittelin meneväni jouluviikolla hyppärille, mutta sain kuitenkin relapsin enkä pystynyt ratsastamaan sen takia. Tällä viikolla kunto on ollut parempi, joten pääsin vihdoin aloittelemaan hyppyjä.

Ani vaistosi, että nyt varmaan pääsee hyppäämään, ja oli todella kuuma. Verkatessa minun piti pyytää laskemaan edelliseltä valmennusryhmältä melko ylös jäänyt esterata alas, ennen kuin saatoin laukata rauhallisin mielin. Ani oli nimittäin niin menossa, ettei tuntunut hyvältä pujotella siellä seassa, muita ratsastajia väistellessä ajatui helposti sellaiselle reitille, jonka hyppyintoinen voisi tulkita lähestymmiseksi jollekin esteelle. Puolen vuoden hyppytauon jälkeen rykäisy yli metrin esteelle ilman kunnollista veryttelyä ja mitään veryttelyhyppyjä kuullostaa ajatuksena sellaiselta, että siinä tapahtuu joko iso tai vielä isompi "äksident". Kanssaratsastajat taisivat siinä vähän ihmetellä, että mitä tuo tuolla oikein mesoaa, mutta eivät ihmetelleet enää, kun päästiin demonstroimaan päivän hyppyintoa käytännössä.

Pelko ylisuuren tehtävän hyppäämisestä on sikäli relevantti, että Anilla riittää kapasiteetti kyllä, ja hän ei kieltele. Oma kuntoni on tällä hetkellä sellainen, että en todellakaan pysty hyppäämään metrisiä esteitä, kehon hallinta ei kertakaikkiaan riitä kyydissä pysymiseen tai oikeastaan tasapainon palauttamiseen hypyn jälkeen. Covid-19 on tehnyt sellaista tuhoa kropassa, että kehon kuntoutus tulee ottamaan aikaa. Kyse on isommista vaurioista kuin tavanomainen yleiskunnon lasku tauon seurauksena.

Noin kuukausi sitten ratsastin samaan aikaan kun maneesissa oli estevalmennus, ja laukassa huomasin pari kertaa, miten Ani haki mahdollisuutta esteelle. Sen tuntee alla kun hevosen katse nauliutuu esteeseen ja se lähtee pyrkimään ja mittamaan askeleiden sopivuutta lähestyessä. Vaikka Ani oli tuollaisessa tilanteessa täysin tottelevainen ja ymmärsi kun ohjasin selkeästi ohi esteestä, tuli hetki mietittyä, millainen haaveri voisi syntyä vqahingossa isolle esteelle rysäyttämisestä. Minulla on sileällä yleensä kankikuolain, ja ajatus että sillä rynnätään isolle esteelle, ja minä en pääse hyppyyn mukaan... juu ei. Tai ehkä komeasti yli, mutta koska ilman asiallista verryttelyä, jännevamma? Ratsastaja vauhdilla tontissa? Tai ei ehdi mukaan, ja kiskoo ohjista, minkä seurauksena kuperkeikka? Hyppy ei nousekaan ja ratsukko esteen seassa? Ei todellakaan tehnyt mieli ottaa selvää, mikä skenaarioista osuisi kohdalle.

Hyvää hevostaitoa on tunnistaa tilanteet, joissa oma suorituskyky tai tilanne voisi aiheuttaa onnettomuuden. Ei voi viedä tai päästää sitä sellaisiin tilanteisiin, missä epäonnistuminen on käytännössä varmaa. On myös hevosta kohtaan reilua rakentaa hyppykunto rauhassa.

Nyt minulla oli tietysti hyppäämiseen sopivat varusteet, lähinnä siis hevosella kolmipala-oliivikuolain mitä käytämme aina hypätessä, ja itselläni turvaliivi päällä, sekä jalustimet säädetty hyppäämistä varten. Tiedän silti, että oma fyysinen toipilaskuntoni on sellainen, että omaan pystyvyyteen kannattaa suhtautua varauksella.

Kaksi viikkoa sitten minulla oli vaikeaa istua harjoitusraviin alas ja huomasin, etten pysty oikein istunnalla hidastamaan. Se on tietysti aika surullista, kun hevonen on ollut herkkä ja intuitiivinen, ja minä en pysty siihen. Mutta toisaalta voi iloita siitä, että on vihdoin päässyt takaisin satulaan, tai sitten vain neutraalisti todeta että nyt on näin, ja tällä mennään. Oma kuntoa on vaikea kuvailla sellaiselle joka eim ole vastaavaa kokenut. Lihaskunnon puuttuessa kaikki energia menee mukana pysymiseen, ja istunta on vähemmän stabiili.

Meillä oli ohjelmassa siis muutama pikkuruinen ristikko, ja niistä kiidettiin yli raketin lailla. Ani oli vertauskuvallisesti pitelemätön, joskin hän on aina sillä tavalla mukava, että ei kuitenkaan lähde lapasesta. Pitelemätön Anin tapauksessa tarkoittaa vahva ja estettä kohti puskeva, mutta kyllä hänet saa aina pidettyä, ohjattua ja pysäytettyä. Kyse on siitä, että kuinka kovaa raaskii ottaa ohjasta herkkäsuista hevosta. Eli vertauskuvallisesti pitelemätön, mutta käytännössä pideltävissä aina. Normaalisti hän ei ole hypätessä tuolla tavalla vahva. Ani ei ole koskaan niinsanotusti lähtenyt ryöstämään sillä tavalla että ratsastaja menettäisi kontrollin, mutta historia ei ole tae tulevasta. Puolentoista vuoden aikana hyppykerrat on olleet maksimissaan yhteensä 10 kertaa, joten patoutumaa on kertynyt hyvin, hyvin paljon.

Istunnalla hidastaminen on melko vaikeaa, jos ei ole lihaksisto paikallaan sitä jäntevää ja eleetöntä mutta juuri oikeassa paikassa vaikuttavaa istuntaa mahdollistamassa. Näin ollen laukan tasapainottaminen esteen jälkeen kaarteissa oli vaikeaa ja siellä pompimme jotain kenguruhyppelyä ja minun piti nousta jalustinten varaan kokonaan. Tyylipisteitä ei tuosta heruisi, mutta reippaudesta antaisin itselleni papukaijamerkin.

Ei siinä mitään, vauhtia riitti ilman vaarallisia tilanteita. Valmentaja taas kommentoi varautuneensa siihen, että se olisi voinut mennä huonomminkin. Mietin löytyisikö seuraavalle kerralle joku kaveriksi menemään pientä meidän kanssa, mutta valmentaja muotoili diplomaattisesti, että "ehkä on hyvä nyt alkuun mennä näin yksin vielä muutaman kerran". Tirsk. Ymmärrän, emme ehkä ole kovin suosittua seuraa tässä vaiheessa.