Osteopaatin jäljiltä notkeampana

Edellisessä postauksessa kerroin osteopaatin käynnistä. Nyt olen ehtinyt jo muutaman kerran selkään, ja kyllä - hevonen tuntuu nyt paremmalta.

Kuva: Keskiviikon treeninä kiivettiin umpihangessa kukkulan laelle
kivikkoista polkua pitkin ja tähysteltiin auringonlaskua.

Maanantai
Osteopaatti hoiti Anin maanantaina aamulla. Hoidon jälkeen ohjeistettiin kolme päivää taluttelua, eikä satulaa selkään. Talutin illalla maneesissa 40 min.

Tiistai
Talutin maneesissa 50 min.

Keskiviikko
Hevososteopaatti Mari Vidgren ohjeisti meille lihaskunnon kehittämistä hangessa tarpoen. Kävimme tarpomassa mäkisen kiipeilylenkin hangessa. Pohja on epätasainen ja mutkitteleva polku, ja hevoselle on todella monipuolista liikkumista tämä sinänsä melko lyhyt lenkki. Havittelin parhaita tehoja lenkistä ja kiipesimme sen pitkään ylämäkeen, jolloin alamäki on jyrkkä. En kyllä ajatellut lähtiessä ihan selkeästi siltä kantilta, että lyhyelle taluttajalle se ylämäkeen tarpominen umpihangessa vasta rankkaa onkin.

Torstai
Olimme ryhmätunnilla, testikäytössä uusi koulusatula, joka vaikuttaa hyvältä. Satulaa oli testattu kaksi kertaa jo ennen osteopaattia, mutta kävelyjakson aikana satulaa kavennettiin reippaasti, jotta se on oikeamman kokoinen. Ani tuntui hyvältä ja sellaiselta, että sen oli helppoa liikkua. Laukka tuntui hyvin kevyeltä. Pidin tunnin aikana useamman palauttelevan kävelyjakson. Siltikin lopussa tuntui että alkoi hieman kunto loppua. Meillä ryhmätunnit kestävät 60 min ja ovat tempoltaan ihan reipasta duunia.

Hevonen oli minulle hieman vaikea saada ihan täysin kuulolle ja avuille, missä ei ollut mitään ihmeellistä tai odottamatonta siihen nähden, että muutaman päivän tauko läpiratsastuksesta oli takana ja sitä ennen minulla oli pari omatoimista ratsastusta edellisen valmennetun treenin jäljiltä. Huomaan miten itse ratsastaessa valmennuskertojen välillä jokainen kerta on aavistuksen vähemmän avuilla kuin edellinen. Valmentajan ratsastettua hevostani on yhtä juhlaa ratsastaa itse seuraavana päivänä. Niimpä: mitäs sitä suotta häpeämään. Voin ihan avoimesti myöntää, etten vielä pärjää omillani, mutta ympärillä on osaavat ihmiset apuna, siksi heitä käytän, ja yhdessä kehitetään sekä hevosta että ratsastajaa. Tyhmempää olisi esittää osaavampaa ja olla ottamatta vastaan apua.

Koin jälleen ahaaelämyksen liittyen edellisviikolla opittuun. Huomasin, että minulla on hieman parannettavaa edelleen raipan käytössä. Nimittäin on ihan todella tärkeä muistaa se pieni apu ensin, ja raippa avuksi vasta sitten jos joutuu toistamaan pyynnön. Huomasin pari kertaa huomauttaneeni suoraan raipalla, kun poni laiskotteli, ja heti sen tehtyäni tajusin tehneeni väärin. Mietin, että jos ei käytä pohjetta vaan näpäyttää, niin kyllähän se terästäytyy ja herää, mutta ei se tiedä, miksi sitä näpäytettiin. Eli ratsastajaa palkitsee kyllä se välitön reaktio siihen raippaan: poni hidas --> raippa-apu --> poni vastaa liikkumalla eteen --> ratsastaja ajattelee, että saatiin mitä haluttiin, joten tämä olisi oikein. Mutta hevosen näkökulmasta: juosta lönkytän rentona --> raippa-apu --> ryntää stressaantuneena... hevonen oppii, että ratsastaja rankaisee, jos se on rento, ja sen on parasta kipittää hermostuneena. Eli ihan ehdottoman tärkeää, että aina se pohje pyytää liikkumaan ja raippa sitten seuraavana yhdistettynä pohkeen käyttöön uudestaan. Perjantain tunnilla valmentaja käytti termejä neuvo ja huomautus.

Uuden koulusatulan kanssa en saanut pohjetta pidettyä koko matkalta irti. Olen lyhyt, ja ponin kylki osuu pohkeen yläosaan. Edellisessä valmennuksessahan sisäistettiin jälleen kerran sitä, että sen pohkeen pitää tämänkaltaisen hebosen kanssa olla irti, jotta se hahmottaa, milloin sen tunari ratsastaja sitä käyttää. Estesatulalla sain tämän asennon niin, että se tuntui helpolta ja luontevalta, mutta koulusatulan kanssa täytyy vaan jotenkin oppia olemaan ja ratsastamaan. Eihän sillä pohkeella varmaan olisi niin suurta merkitystä onko irti kyljestä vai ei jos minä osaisin hyvin selkeästi sitä käyttää. Lopputunnista, kun kumpikin osapuoli alkoi väsyä, minulla alkoi varpaankärjet taas kääntymään vähän ulospäin. Ärsyttävää!

Kuitenkin olin todella tyytyväinen treeniin, sillä teimme reippaasti hommat, ja ilmassa ei ollut mitään merkkejä jostain piilevästä ongelmasta, jota poni olisi jännittymisellään kompensoinut. Jumitus siis saattoi olla ihan vaan jumitusta. On tavallaan hyvä merkki, että ratsastaja voi keskittyä turhautumaan omasta suorituksestaan, eikä ole murehdittavaa hevosen puolesta. Ja väistöt, laukannostot ym. kiemurat sujuivat ihan mukavasti tunnilla.

Lauantai
Tänään ohjelmassa oli kunnon maastolenkki. Lupauduin näyttämään paikkoja uudelle ratsukolle tallissamme, ja olimme varanneet reippaasti aikaa. Aurinko paistoi ja yön jäljiltä oli pari astetta pakkasta, mikä oli tilsojen muodostumisen kannalta hyvä juttu. Hevosellani on sirot pienet ponikaviot, ja tilsoja muodostuu herkästi, eivätkä ne irtoa itsestään, kun kengän koko on niin pieni. Tilsat ilmestyivät onneksi vasta lenkin lopussa umpihangessa tarvottuamne, ja onnistuimme hissuttelemaan varovasti kotiin ilman haavereita.

Maastolenkki sisältää paljon korkeusvaihtelua.
Lenkin lopussa korkeuskäyrällä näkyy kalliolenkin kiipeilyosuus isona huippuna.

Kuva: Lenkin pituudeksi tuli 10 km ja kaksi tuntia.
En laittanut trackeria päälle tallinpihassa, mutta tällaiset lukeman kirjattiin.

Kuva: Tällainen lenkki tuli tehtyä. Kuten kartta näyttää,
lenkin varrella ollaan mukavissa maalaismaisemissa, vaikka teillä liikutaankin.

Hevonen oli lenkin jälkeen hyväntuulinen. Lenkillä nähtiin vaikka mitä, isoimpana yllärinä lumilinko, jonka käyttäjä ei olisi millään halunnut laittaa laitetta pois päältä, jotta pääsemme turvallisesti ohi. Seuraavalla tontilla karsittiin isoja puunoksia, jotka rysähtelivät puusta maahan juuri ollesamme kohdalla. Kukkulalta olimme laskeutua mönkkärillä ja rattikelkoilla rellestävän perheen syliin, ja odottelimme mäen päällä hetken, ennen kuin meidät huomattiin. Hevosettomat ihmiset eivät aina hahmota, millaisia riskejä ja vaaratilanteita saattavat valinnoillaan aiheuttaa. Ani on luonteeltaan varovainen, mutta jatkaa nätisti eteenpäin kun saa minulta vähän rohkaisua. Hyvä fiilis lenkistä!

Read More

Asennekasvatusta

Meillä oli eilen aivan pankinräjäyttävä valmennus. Ei, emme tehneet piffejä ja paffeja vaan sekä minä ja ponini saimme kirosanoilla höystettyä asennekasvatusta, joka pureutui ongelmiemme ytimeen.

Kuten täältä blogista on saanut viime aikoina lukea, kaikenlaista haastetta on ollut. Osa ongelmista johtui varusteista, toinen osa minun osaamattomuudestani keskeneräisyydestäni kehittyvänä ratsastajana. Ihana vakivalmentajani tekee tosi paljon töitä meidän eteen, ratsuttaa Ania, ja lisäksi pidämme yksäreitä niin, että valmentaja ratsastaa alkuun. Lisäksi hän seuraa Anin vointia kokonaisuutena ja ohjeistaa terveyteen liittyvissä seikoissa.

Illalla oma valkku ei päässyt, mutta sain lennosta apua toiselta valmentajalta, joka ei niin hirveästi tykkää ponistani. Silkkihansikkain annettua palautetta en siis odottanutkaan. Käytiin pientä neuvottelua, mutta sain valkun ponin selkään.

Eli pureuduttiin siihen, että ratsuni ei reagoi säpäkästi kevyihin apuihin vaan on vähän sitkeä pohkeelle. (Jäljet johtaa tietysti sylttytehtaalle, eli oman takamuksen jälki näkyy hevosessa... se on sellainen kuin annan sen olla.) Ja kun sitä pyytää eteen, se menee 10 metriä ja saa pyytää uudelleen --> kehä, jossa pohkeella pumpataan ponia eteen.

Anista pitää ratsastaa kuumempi, eli minun on oltava todella johdonmukainen ja vaadittava reaktiota tinkimättä. Tässä ei ole mitään uutta, mutta tajusin tehneeni ehkä 70% siitä, mitä vaaditaan haluttuun lopputulokseen (enkä sitäkään aina ihan oikein...). Hevosten kanssa puljannut tietää, että half way = no way. Opin, että luonnostaan kuumaa hevosta ratsastetaan jalka kyljessä leväten, laiskaa/hönöä/tms-sellaista-kuin-Ani niin, että pohje on irti, ja hevonen opetetaan reagoimaan mitä pienimpään apuun.

Eli haettiin tätä reaktiota; ensin kevyt lempeä hipaisu, ja jos hevonen ei heti reagoinut, sen jälkeen uusi raipalla ja torvisoittokunnalla höystetty järeä apu. Näin poni oppii, että kannattaa reagoida siihen hipaisuun. Kun sitten järeästi pyydetään eteenpäin, pitää ponin antaa mennä vähän ennenkuin ottaa kiinni, koska se on reagoinut oikealla tavalla. Eli jos ryntää, rynnätköön.

Tässä valkku teroitti minulle, että jos korjataan ja koulutetaan tällaista ongelmaa ratsutusmielessä, niin se valitettavasti näyttää rumalta meiningiltä alkuun. Tämä osui ja upposi, ja kerroin valkulle, miten olen kokenut sosiaalista painetta asiasta.

Nimittäin valkkujen ollessa lomilla aloin ratsastaa asenteella, halusin pärjätä yksin. Lainasin valkun raippaa, joka oli ihan eri kaliiperin kapistus kuin omani. Pistelin menemään ja vaadin ponilta. Kyllä saikin vaatia, mutta se tosiaan sitten liikkui ja teki töitä, ja minä koin että nyt on oikeanlaista meininkiä - eli kunnon liikuntaa, jossa ponin fyysinen kunto kasvaa. Tässä kohtaa luikerteli se käärme paratiisiin ja itsetunnon nakertava ajatus mieleeni. Nimittäin kun ratsastaa itsenäisesti ilman valkkua, on 100% vastuussa valinnoistaan ja silloin on alttiina sosiaaliselle paineelle ja toisten arvostelulle (jota ei ehkä kuitenkaan ole muualla kuin omassa päässä). Siinä meni sitten ohi joku kangilla ratsastava koulutuuppari ja katsoi meitä vähän pitkään... "Ruman näköistä. Tuo korvaa voimalla taitojensa puutteen!" Ihan varmasti ajatteli niin. Ihan varmasti kaikki miljoonat ratsukot siellä maneesissa ajattelivat niin. Lamaannuin ja alistuin rooliini: surkea olen, voisiko joku teistä lahjakkaista teineistä vähän ratsastaa tädin hevosta kun täti ei saa sitä menemään nätisti. Ja sitten jäin odottelemaan valkun lomaltapaluuta jossain itsesäälin, epätoivon ja avuttomuuden välimaastossa velloen.

Eli nyt siis selvitettiin tämä asia, jos hevonen on päässyt raa'aksi, sen opettaminen voi näyttää rumalta, varsinkin minun tammani kohdalla, koska se tyypillisesti saa sellaisen kanamaisen keekoilureaktion. Vaikka kuinka rumaa, tämä on homma, joka on hoidettava. Se on vaihe, josta päästään eteenpäin, mutta eteenpäin meno ilman tämän rumemman vaiheen läpi käymistä ei ole mahdollista. Nyt voin toisalta pumpuloida itsetuntoni sosiaaliselta paineelta, koska noudatan valkun ohjetta. Mutta itse asiassa tähän ei taida olla tarvetta, sillä valkun lähdettyä maneesiin tuli koulutuuppari, joka aiemmista tapahtumista tietämättömänä alkoi spontaanisti kehua ratsastustani, ja kuinka hyvin saan ponin liikkumaan.

En nyt käy läpi tässä yksärin koko sisältöä, vaan halusin tuoda nyt tämän isoimman asian framille, ja työstää sen sellaiseen muotoon, että voin tänne palata lukemaan ja muistuttamaan itseäni oppimastani. Tosiaan poni herkistyi ja alkoi löytyä sekä reaktio että energia. Eli siis ponin täytyy reagoida herkästi, ja sen lisäksi sen tulee jatkaa samalla tavalla, samassa tahdissa, ilman jatkuvaa muistuttelua. Ja mikä alkutunnista vaati rumemman episodin, näytti lopputunnista oikein nätiltä ratsastukselta. Ja kun ponilla on energia liikkua, minun on helppo istua.

Yksärin päätyttyä jäin ratsastamaan samoja harjoituksia lisää. Keskityin siihen, että pohje polvesta lähtien on irti ihan koko ajan. Ensin hipaisu, sitten tykit ja kanuunat. Jälkimmäistä tarvittiin yhä harvemmin. Tein samaa laukassa. Ihan mieletön flow!

Keskityin hyvään, energiseen rytmiin laukassa, ilman että hevonen kuitenkaan juoksee alta pois. Toisaalta huomasin, että tällä tavalla ratsastettuna se ei kyllä yrittänytkään juosta alta pois. Kun hevonen liikkuu hyvin, on ihan helppoa pitää se pohje irti... kun se ei liiku, se on vaikeaa.

Tein paljon harjoituksia laukassa ja otin vielä kavaletit sinne joukkoon. Menin pääty-ympyrällä kavaletin, ja väliin laukkasin kentän ympäri uralla. Oli loistava fiilis mennä hyvässä rytmissä laukkaa, ja keskittyä siihen että pohje on irti ja poni rullaa eteenpäin. Kun otin sen kavaletin päädyssä, niin tuli siirtymä siitä "koulutusharjoituksesta" "normaaliratsastukseen", ja sain nivottua nämä yhteen, koska sitähän sen pitäisi olla. Eli se mitä nyt tehtiin liioitellusti keskittyen pitäisi hillitymmin ja eleettömästi olla osa minun perusratsastustani, kaikissa tehtävissä. Joskus on käynyt niin, että on tehty jotain oivaltavaa harjoitusta siihen keskittyen, mutta ryhmätunnilla ratsastaessa on pitänyt huomioida miljoona muuta asiaa, ja kaksi tekemisen tasoa ei sitten täysin kohdanneet. Tämä yhdistelmä tuntui toimivan - kavaletilla keskityin kavalettiin, muuten tätä pohje irti + poni liikkuu ja reagoi -meininkiä. Ja se oli niin helpon tuntuista.

Ani tykkää kavaleteista/esteistä, joten niitä on kiva ottaa treeniin mukaan. Silloin sillä tulee oma into siihen tekemiseen, ja itselläni rentous, kun ei tarvitse olla pelkästään "kova" tai vaativa, kun Anin oma energia löytyy ja se menee mielellään. Ratsastajana tuntuu todella hyvältä, kun pääsee palkitsemaan ilman, että on ensin tarvinnut tiukalla linjalla pyytää. Anin oma moottori herää jo ihan siitä, että kentällä on kavaletti. Mielellään sitten menen niitä sen kanssa, jotta se reagoi samalla innolla jatkossakin. Sitäpaitsi kavaletit ovat minulle ihan todella hyvää harjoitusta, aloitinhan hyppäämisen vasta syksyllä.

Pitkästä aikaa ajoin tallilta kotiin hymyillen (enkä huolesta soikeana), ja ajattelin että ehkä mun hepasta tulee vielä jotain muuta kuin meetwurstia. Ja joo, Anista ei tuu GP-ratsua, mutta siitä on ihan mahdollista saada näppärä ja kiva peli tavoitteelliselle tädille... ensisijainen tavoite minulla on oppia ratsastamaan hevoseni niin, että se pysyy kunnossa. Tämä oli tosiaan täsmäisku ongelmien ytimeen.

Read More

Istuntaremonttia: osa 2

Istuntaremontin jatko-osat ovat odottaneet postausvuoroa. Eli ohjelmassa oli toinen Mia Kainulaisen pitämä teemayksäri, projektina siis tehdä jotain mun istunnalle. Toisen istuntatunnin alussa keskustelimme lyhyesti edellisen päivän ratsastuksesta ja hahmottelimme tunnin fokuksen. Yksäreiden välissä oli siis yksi päivä.

Mian yksärit muuten alkavat yleensä tällä tavalla... siinä tulee sellainen fiilis, että päätetään ja suunnitellaan yhdessä, vaikka oikeasti kuitenkin tehdään niin kuin valmentaja katsoo parhaaksi. Ainakaan en itse koe, että olisi pointtia olla eri mieltä siitä, mitä pitäisi tehdä, mutta ehkä juuri siksi tuntuu helpolta heittäytyä, kun valmentaja tunnin alussa hahmottaa minun kokemustani ja työstää siitä eteenpäin. Istuntaopetuksessa neuvot, teoria ja palaute ovat tärkeitä, joten tunnin alussa kävellään ja puhutaan niin kauan kuin on tarpeen, eikä vain lähdetä huiskimaan. Ensin on tärkeää hahmottaa, mitä ollaan tekemässä.

Edellisellä kerralla: muun muassa pidennettiin jalustimia, muutettiin lantion asentoa eli häpyluu pitää nostaa vähän ylemmäs (tämä on asia joka minulla löpsähtää ensimmäisenä, kun paketti lähtee hajoamaan), sekä käännettiin jalkaa ylhäältä reidestä asti, sillä minulla jalkaterä kääntyy usein sivulle, jolloin kannus kääntyy kylkeen päin. Edellisellä kerralla tehtiin harjoituksia tietysti myös.

Mutta asiaan eli tähän kertaan! Palasimme siihen teemaan, että jos hevoseni liikkuisi reippaammin, olisi minun helpompi lopulta ratsastaa siellä. Tämä tarkoittaa sitä, että hevonen pitää opettaa liikkumaan, kunnes sitä pyydetään hidastamaan tai siirtymään, sen sijaan että se liikkuu kuin jarru päällä, jolloin sitä on pyydettävä jatkuvasti aina liikkumaan lisää. Tästä seuraa se, että oma pohje jää jatkuvasti päälle varmistamaan eli pienesti puristamaan, koska muuten meno hyytyy. Tästä taas seuraa, että koko istunta ja ratsastaminen muuttuu jäykemmäksi, eikä hevonen hahmota pyydettyä apua, koska se turtuu siihen pohkeen tuntemiseen, ja niin edelleen.

Niinpä aloitimme siirtymisillä ja tsekkasimme, että se uusi asento taas löytyy sieltä. Siirtymisissä opettelimme käyttämään istuntaa ja pois pohkeen käytöstä ylipäätään.

Sitten teimme harjoitusta, jonka tarkoituksena oli opettaa hevostani liikkumaan ilman jatkuvaa varmistelua, ja toisaalta kouluttaa minun pohjettani päästämään irti kyljistä. Alkuun siirryin raviin ja ravasimme niin että pohje oli irti kyljistä. Apuja sai käyttää vain jos hevoseni oli oikeasti hidastamassa, ja silloin selkeästi ja nopeasti. Hevonen oppi kyllä nopeasti jatkamaan ja olemaan kyseenalaistamatta, mutta ravissa ongelmat eivät ole olleet niin isoja.

Siis näin: jalat ihan kokonaan irti hevosesta. 

Tämä kuva on otettu paikallaan, jotta asia hahmottuu, 

mutta harjoitusta tehdään ravissa ja laukassa.

Sitten panoksia kovennettiin ja Mia laittoi meidät laukkaamaan, ja minun piti nostaa jalat irti kyljistä, kokonaan pois. Polvet suuhun! Eli pyrin istumaan kyydissä pelkällä peffaosastolla. Jalkoja sai käyttää vain silloin, kun poni meinasi hidastaa tai siirtyä raviin, ja silloinkin viestiäkseni että laukka jatkuu. Yllättävää kyllä, tämä toimi ja poni alkoi liikkua. Se on fiksu ja koulutettu hevonen ja oppii nopeasti. (Kunhan vain tietäisin ja osaisin pyytää oikeita asioita...)

Jatkojen ilmaan kohottaminen laukassa oli aivan järkyttävän raskasta, huh huh! Jostain sitä voimaa kuitenkin löytyi ja sain hinattua kinttujani ylös. Yllättävää kyllä, pelkällä pepulla ratsastaminen ei ollutkaan niin vaikeaa ja istunta rauhoittui, vaikka jalat saattoi kyllä vispata ilmassa aika ilkeän näköisesti. Mutta kylläpä tuntui reisissä.

Read More

Päättäväisyydestä

Kymmenen päivää sitten tuskailin olematonta ratsastustaitoani (klik). Seuraavana päivänä asiat näyttivät jotenkin selkeämmiltä: tässä ollaan, ja töitä tehdään, jotta mentäisiin eteenpäin. Astetta vähemmän turhautumista - enemmän motivaatiota? Joka päivä on minulle mahdollisuus oppia lisää, kehittää rutiinia, ja ylläpitää sitä, minkä jo osaan. Tarvitaan sitkeyttä.

Muutama päivä tämän jälkeen hevoseni edellinen omistaja tuli katsomaan ja ratsastamaan sitä. Hän on myös Anin kasvattaja ja ratsuttanut sen. Seurasin sivusta hänen ratsastustaan... Hyvin erinäköistä menoa... ystäväni ratsastaessa apujen käyttöä ei juuri huomannut, vaan ratsastus oli eleetöntä ja tasaista.

Hämärässä maneesi + kännykamera = suttua "tunnelmakuvaa"... 

Tämä otos näpätty alkukäynnistä.

Minähän touhuan siellä liikaa, käytän pohjetta, otan ohjalla, kiroilen kun avut eivät mene läpi, ja hevonen juoksee alta. Ja on välillä niiiin vaikeaa istua, satulakin tuntuu muuttuneen liukkaaksi. Sitten yritän lisää ja kovempaa, ja heilun entistä enemmän.

Kysyin kaveriltani, että mitä ihmettä oikein teet, kun et näytä tekevän mitään, mutta poni tekee 110% töitä... Kaverini vaan nauroi, että ei siinä mitään taikoja tarvitse tehdä, pitää vaan ratsastaa istunnalla. Niinpä, kyllähän minä sen tiedän, se vaan tuppaa unohtumaan silloin kun se oma istunta on hukassa.

Sulattelin tätä laittaessani varusteita tallissa. Takaraivosta vaan tunki tietoisuuteen sellainen ajatus, että mä nyt päätän, että mä opettelen ratsastamaan hevostani samalla tavalla kuin ystäväni. Mä päätän että mä opin, ja mä ihan varmana tuun ratsastamaan tuolla tavalla vuoden päästä.

Olen toki aiemminkin katsonut, kun joku muu ratsastaa Ania. Valmentajani ratsastaessa katson enemmän teknisiä asioita: hänen ratsastaessaan tilanne on se, että hän demonstroi jotain tiettyä asiaa ja keskitymme siihen. Siis ratsastaessaankin valmentaa minua. Silloin hän liioittelee opettamaansa asiaa, jotta minä näkisin sen. Lisäksi valmentajani on minua paljon pidempi, ja minihevoseni tietysti hänelle vähän pieni - kokonaisuuteen samaistuminen on vaikeampaa kun itse on kropalta aivan eri lähtökohdat. Tai ehkä se näistä tekijöistä johtuen ei ole edes käynyt mielessä. Kaverin ratsastaessa keskityin kokonaisuuteen, ja näin, miltä ratsastukseni pitäisi näyttää kokonaisuutena. Ystäväni on saman kokoinen ja mallinen kuin minä, ja hänen ratsastaessaan minulle jotenkin konkretisoitui visio siitä, miltä minun ja ponini työskentelyn pitäisi näyttää. Tai ehkä tämä johtui siitä, että minulla oli kerrankin aikaa vaan jouten katsoa... en minä siinä katsoessani ajatellut jäsenteleväni mitään "kokonaiskuvaa", kunhan toljotin.

Seuraavalla ratsastuskerralla minulla oli ryhmätunti, ja päätin ennen ratsastusta, että keskityn nyt täysillä istuntaan ja koitan ratsastaa istunnalla, tiiviisti, heilumatta, hevonen alla. Tunti meni todella hyvin, ja oma päättäväisyyteni ja keskittyminen auttoi minua ratsastamaan paljon paremmin kuin aiemmin. Hevonenkin alkoi pian liikkua oikein päin, ja jäi tosi hyvä fiilis. Tätä lisää! Joka päivä, joka kerta!

Oivallukset:

• On hyödyllistä katsoa, kun joku osaava ratsastaa omaa hevosta, varsinkin jos tämä ratsastaja tuntee hevosen ja tietää miten sitä ratsastetaan.
• Päättäväisyys omien osaamistavoitteiden suhteen kannattaa ja näkyy ihan välittömästi siinä omassa ratsastuksessa.

Read More

testipostaus

Turha testipostaus - blogin rakentelua... postauksen tarkoitus testata linkityksiä yms. Sorry ;)

Read More