Se tunne kun...

...olet edellisenä päivänä treenannut itseksesi pitkään ja hartaasti, ja onnistunut selättämään vaikean asian ja ratsastamaan hyvin. Seuraavana päivänä menet tunnille täynnä intoa ja itsevarmuutta, ajatellen että "kylläpä valkku ilahtuu varmasti tästä edistysharppauksesta, kun nyt pääsen esittelemään hienoja ja siirtymisiäni laukasta raviin". Sitten kaikki muu ratsastuksessa sujuukin melko säälittävästi, ja (edelleenkin) hienosti onnistuneet siirtymiset olivat tunnilla vain se pieni hetki, jolloin valmentajan ei tarvinnut huomauttaa jostain.

Minulla on reuma ja olen joskus vähän jäykempi kropastani ratsastuksen alkupuolella. Tilanteesta riippuu kuinka kauan tämä jäykkyys kestää. Kahtena viimeisenä päivänä on kestänyt puoli tuntia, kunnes jäykkyys on sulanut. Joskus tämä on hieman turhauttavaa, mutta ratsastajana pyrin ohittamaan tämän asian ja menen eteenpäin sitä hirveästi pohtimatta tai asiasta puhumatta. Asia tulee esiin lähinnä silloin, jos joudun kuntoni puolesta peruuttamaan ratsastuksen kokonaan. Ja joskus esterataa siivotessa vältän puomien kantamista ja nostelen kevyempiä tavaroita, kuten tolppia. Ratsastus on myös ihan keskeinen tekijä siinä, että pystyn elämään niin, että sairaus ei aseta elämässäni kovin suuria rajoitteita. En myöskään halua lähteä sille (mahdollisen itsepetoksen) tielle, että käyttäisin sairautta ns. excuse-korttina. Lähes jokaisella on kropassaan jotain kremppaa, viimeistään kun ikää kertyy. En minä ole siis sairauteni kanssa mitenkään erityinen, eikä muiden tarvitse kuunnella minun suustani valitusvirsiä, kuinka en pysty ja seli-seli.

Toissapäivänä ratsastin itsekseni, ja puolen tunnin jälkeen kroppa vertyi, pääsimme hyvään flowhun ja tekeminen alkoi sujua, edistyimme ja keskityimme. Lopetin treenin maneesissa kun olin saanut tunteen, että hanskaan ne sulavat siirtymiset, joita olin lähtenyt hakemaan. Itseasiassa hykertelin tyytyväisyydestä: rytmi, tasapaino, takamus kuin liimattuna kiinni satulassa. Jesh! Sen jälkeen menimme vielä pellolle ja ravasimme ja kävelimme hangessa. Ravissa liike tuntui, kun olisi ravipuomeja mennyt. En uskaltanut koittaa laukkaa, koska osteopaatin hoidosta on vielä niin vähän aikaa, ja noissa muutamissa ravipätkissä oli jo riittävästi ponin kunnonkohotusta ajatellen. Kunnonkohotus täytyy annostella järkevissä annoksissa. Ostropaattikin suositteli hankitreeniä alkuun käynnissä.

Eilen huomasin tunnin alkuun, että jäykkää menoa on. Siis minä, ei hevonen. Tunti tuntui melko pitkältä, kun tuijottelin kelloa ja odotin kropan vetreytymistä. Vetreytymättömyys tuntuu reisissä, lantiossa ja selässä. Olinko kylmettänyt itseni pellolla? Vihdoin puolen tunnin jälkeen alkoi sujua oman istunnan puolesta, ja siirryimmekin juuri silloin välikäyntiin. Puolen tunnin aikana olin jo ehtinyt paineistaa itseni henkisellä puolella, kun olin niin tietoinen esitykseni puutteista. Tai ehkä olin jo muutenkin huonossa henkisessä tilassa tuntia ajatellen: olinhan arvostellut opiskelijoiden tenttivastauksia koko päivän, ja se jos mikä saa nutturan puristamaan... vaikka kroppa alkoi antaa periksi hyvälle ratsastamiselle puolen tunnin jälkeen, olin generoinut pääni sisällä melkoisen jännityksen, eikä lopputunti ollut sen rennonpaa ratsastusta kuin alkupuoliskolla. Jännitysjäykkyys tuntuu olkapäissä, niskassa, rintakehässä ja pohkeissa.

Tunnin saldona siis oli kyllä hienosti onnistuneet siirtymät, mutta muutoin aika surkea esitys. No jaa, oli siellä varmaan ihan onnistuneita kohtia, mutta omaa arviota värittää tietenkin se huomio rentouden puuttumisesta, ja koko ratsastuksen peilaa sitten sitä vasten. Turhauttavinta on se, että jäykkyyden myötä minulla liusuivat ohjat ja saan vähän väliä lyhentää niitä. Kun en istu rentona, käsi on jäykempi, nousee helpommin ylös, ja nyrkkiote on vähän auki, ohja liusuu. Lisäksi valmentaja huomautti ainakin 15 kertaa siitä, että oikea käteni menee usein hieman harjan yli, kun yritän taivuttaa hevosen oikealle. Ja kädet alas!

Mutta hei, meni miten meni, en heittänyt pyyhettä nurkkaan! Vaan treenaamalla kehittyy! Ja lopussa hevonenkin alkoi antaa periksi. Eikä se minulle mököttänyt. Tallissa venytin Anin lapoja nostamalla ja vetämällä etujalkaa. Varmaan tuntuu ponista ihan mukavalta, koska antaa roikkua siinä vaikka kuinka kauan, eikä yritä vetää jalkaa pois. Eespäin, sano mum... ratsastaja lumessa.

Olisi mukava kuulla lukijoiden kokemuksia aiheesta. Keräätkö paineita, jos ei suju? Oletko suorittajatyyppiä? Miten hanskaat asian? Kuinka kriittinen tai vaativa olet itseäsi kohtaan? Onko se mielestäsi hyvä vai huono asia? Painitko sinäkin jonkin kroonisen fyysisen ongelman kanssa, miten se vaikuttaa harrastukseesi? Kommentoi rohkeasti.

Siellä sitä hankipeltoa riittää! Jiihaa!