Muutosten vuosi: COVID-19, Long Covid ja muutto uudelle tallille

Hellou.

Alkuperäinen idea kuvasta oli, että olisimme turvat vastakkain, mutta minulla olisi maski. Ehei... sain porkkanalla hetken houkutella tätäkin varten...

Viimeiset pari vuotta ovat olleet melkoista muutoksen aikaa, ja erityisesti viimeiset 9 kk. Olen jo pidempään kaivannut takaisin bloggaamaan minun ja Anin kavioliitosta, mutta elämä osaa yllättää mitä moninaisin tavoin. Kaikki ei mahdu yhteen postaukseen, mutta tiivistän olennaisen:

Anilla on kaikki hyvin, ja kavioliittomme on syksyllä täyttänyt jo 5 vuotta.

Sitä muuta asiaa sitten riittääkin: muutto toiseen talliin, korona, kaikki mitä hevoseni on minulle hevosista opettanut ja joka viikko opettaa lisää, mitä nykyään mietin ratsastuksesta, varustejutut, ruokintahommat, ratsastustyylini muutos viiden vuoden aikana ja miten se vaikuttaa Aniin, traikkukorttia koskeva postauskin on hilloontunut draftien kansiossa vuosia. Aiheita riittää, you name it. Yritän.

SARS-CoV-2 ja COVID-19

Sairastuin SARS-CoV-2 virukseen eli tuttavallisemmin koronaan keväällä. Voin sanoa että siinä on varsinainen pentele, minkä kanssa ei ole leikkimistä. Sain viruksen 11.3. ja seuraavana päivänä oli jo hyvin outo olo, voimakas tunne että jotain outoa meneillään, mutta lämpöä ei ollut, nenä ei vuotanut, eikä kurkku ollut kipeä. Perjantaina 13.3. alkoi oireet oikein toden teolla, ja sairastin monta viikkoa CoViD-19-keuhkokuumetta.

Ihmisten suhtautuminen SARS-CoV-2-virukseen oli tuohon aikaan erittäin vähättelevää. Myös terveydenhuollon rooli minun kohdallani petti täysin. Kaikesta siitä olen selvinnyt toistaiseksi, joten olen kyllä melkoisen kestävä muikkeli. Tulen kirjoittamaan jutun jos toisenkin siitä, miten mukavaa on omista hevonen, sairastaa itsensä romuksi niin, että kukaan ei oikein usko että olet romuna, etkä tiedä oikein itsekään kun koko ajan kyseenalaistetaan. Pärjäät ja sairastut vaan enemmän.

Olen kirjoittanut Melkein Maalla lifestyle-blogissani Pitkää Koronapäiväkirjaa, ja sieltä löytyy mm. seuraavat jutut:

Pitkä koronapäiväkirja #1: 257 päivää COVID19-longhaulerina

Pitkä koronapäiväkirja #2: Vanhan normaalin viimeinen päivä

TARKKAILIJA | Kommentteja Seuran 27.11.2020 artikkeliin pitkittyneestä Covidista

Pitkä koronapäiväkirja #3: 9kk long covidia, 276 päivää tartunnasta

Pitkä koronapäiväkirja #4: Tartunnasta 1 päivä – omituinen olotila

Sitten taas Anilla ollut uskomattoman tärkeä rooli mun kuntouttajana, ja kiitos ratsastuksen, olin varmaan aika hyvässä kunnossa silloin kun sairastuin. Ehkä siksi vältin sairaalan (jep, halusin kyllä ja yritin päästä sairaalaan, mutta tästä lisää myöhemmin). Minulla ei ole vertailuarvoja, mutta keuhkojen piiputtaessa, astmalääkkeillä tosin, pääsin viiteryhmän keskiarvoon. Jos olisin ollut siinä kohtaa käyrää ennen koronaa, no, kiitos Anin, en varmaankaan ollut.

Ystäväni Janina otti kopin Anista sillä välin, kun minä sairastin. Kun sairaus piteni, ystäväni Sara tuli apuun ja alkoi ratsastaa Ania, ja nämä kaksi ihanaa piti huolen hepasta kunnes pääsin tolpilleni. Koronassa kun tosiaan ollaan karanteenissa, mikä tarkoittaa sitä, että myöskään siellä tallilla ei edes käydä laisinkaan. Jokainen tietää, kuinka hevosta on ikävä, kun on viikon matkoilla. Mieti; neljä tai seitsemän viikkoa kotisohvalla eristyksissä omasta hepasta, joka on kilometrin päässä mutta saavuttamattomissa, ja kaikista ystävistä siellä tallilla, jotka ennen ovat olleet elämässä läsnä joka päivä. Sitä voi miettiä, mutta ei sitä oikein ymmärrä, ennen kuin kokee sen.

Epäonnistunut comeback, traumatilanne ja muutto

Vajaan neljän viikon jälkeen oli ollut 5 kuumeetonta päivää, ja olin muutenkin parempaan päin, vaikka heikko edelleen. Karanteeni oli tuolloin 14 vrk, ja kuumeettomia päiviä piti olla yksi, suositus oli kaksi. Koronatestini oli negatiivinen, joten ei ollut vaaraa tartuttamisesta. Eipä se juuri kenelläkään enää lähes neljän viikon kohdalla näytä positiivista, ja kun en tuota aiemmin päässyt testiin, niin en virallista COVID-19 diagnoosia saanut. Lääkärin mielestä töihin vain, ja kevyttä liikuntaakin suositeltiin. Tarkoitus oli, että sairasloma päättyisi maanantaina, joten sunnuntaina sitten raahustin tallille sydän ikävästä riekaleina saamaan turvaterapiaa.

Asiat vain eivät menneet niinkuin Strömsössä.

Paluuseen tuona tallipäivänä liittyi yllättävä traumatilanne, joka aktivoi jälkitaudin joka oli vielä niitä aiempaa neljää viikkoa kovempi. En tuossa kunnossa toipilaana kestäisi enää mitään stressiä, ja päätin muuttaa Anin kanssa uudelle tallille.

Muutto antoi kaivattua tilaa hengähtää ja rauhoittua, kun sai aloittaa puhtaalta pöydältä hissukseen, olla omassa rauhassa. Hevosen muutto uudelle tallille on ollut valtavan kokoinen muutos elämässä, en oikein hahmottanut tuossa vaiheessa asian laajuutta ja monikerroksisuutta.

Oloni on ollut sairastumisen jälkeen vaihtelevaa, mutta missään vaiheessa en ole ollut normaalissa koronaa edeltävässä kunnossa. Keskityimme kevätkesällä kotiutumaan uudelle tallille, Vihdin ratsastuskeskukseen. Ja minä yritin toipua.

"Hööö... maski... kännykkä... epäilyttävää... aivan ensi kertaa näen näin harvivaisia kapistuksia. Mihin se porkkana meni...?" t. Ani

Long Covid ja jatkuvien relapsien vuoristorata

Kesän korvalla alkoi jo näyttää paremmalta, jatkoin rauhassa toipilasratsastusta kunnon mukaan. Vähänkään rasitusta lisätessä oireet iskivät päälle.

Relapsi on siis tämä tila, missä oireet aktivoituvat paremman jakson jälkeen. Jälkitauti repeatilla.

Lihaskunnosta viis, mutta kropassani risteilee kummallisia tulehdustiloja, jotka ovat kroonistuneet. Koronavirus sotkee immuunipuolustuksen, ja keho jää taistelemaan paikalta poistuneen vastustajansa kanssa, vaikka virus meni jo. Voisin kuvailla tätä tunnetta ja tilannetta niin, että oma immuunivaste on hermostunut ja hädissään, ja kun se ei löydä vastustajaansa, se hyökkää omaa kehoa vastaan, sohien sinne tänne. Itse asiassa reumasairauksissa keho toimii näin, mutta long covid -oireisto on asteikolla jotain ihan muuta. Jos reuma on tuulinen sää, niin korona on pyörremyrsky.

Sellaista muutosta ei näy, minkä pohjalta epäilisin tämän jo pian päättyvän.

Elämä on muuttunut melkoisesti. Koronan seurauksena meni asioita elämässä mullin mallin, muutin hepan kanssa uudelle tallille ja toipilaana yrittänyt taaplata siellä, hetkittäin olo paranee ja pääsen ratsastamaan, hetken päästä hirveä relapsi ja hullumpaan vaan menee homma.

Mä en tiedä milloin mä jaksan ratsastaa mun rakasta heppaa, on päiviä että voimat loppuu jo siihen kun seisoo hellan ääressä laittamassa ruokaa. Se on jännä tunne kun on pirteä kuin peipponen, mutta voimat loppuu seistä, ei keuhkot jaksa.

Mä tietysti ymmärrän ihmisten turhaantumisen rajoituksiin, mut oikeasti kun joku itkee somessa, ettei pääsekään ulkomaan lomalle, tms., niin kyllä mua ihan hitusen tulee semmoinen fiilis, että vaihdan mielelläni osia. Moni elää niin kuin meitä Long Covid -sairaita ei olisi, eikä edes osaa ajatella millaista tää on, kun kaikessa jää väliinputoajaksi. Tulee fiilis, että kaikki menee mulla vaan perseelleen ja muut jatkaa porskuttamista samaa rataa. Henkinen murros ollut melkoinen, mutta hyvä niin.

Kirjoitan jatkossa lisää siitä, mitä hankaluuksia long covid käytännössä tarkoittaa hevostelun osalta. Mutta lyhyesti tiivistettynä se tarkoittaa sellaisia asioita kuin että maksan tietysti kaikki kulut hepasta, joka asuu tallissa, jossa on erinomaiset puitteet... ja pääosin joku toinen ratsastaa. Olen miettinyt milloin pystyisi alkaa hyppäämään.... seuraavassa hetkessä mietin, että kun jaksaisi edes käyntiä ratsastaa... ja jonkun ajan kuluttua, että kun jaksaisi edes taluttaa omaa hevosta. Nyt jaksan välillä taluttaa hetken. Useamman kerran on ollut niin, etten ole jaksanut taluttaa, eikä ole ollut sovittuna apukäsiä, niin olen mennyt maneesissa käyntiä ilman satulaa. Siis kävelytän hevostani, mutta menen selkään kun en jaksa kävellä...

Nyt mietin, että saa nähdä tulenko koskaan tervehtymään niin, että voisin palata vanhaan. Fyysiseltä kantilta katsoen - epäilen. Henkiseltä kantilta katsoen - paluu vanhaan olisi taantumista.

Muutto uuteen teki henkisesti hyvää, kun kliseisesti lensin pesästä ja käänsin uuden lehden. Korona pitkittyneine oireineen pakotti ylipäätään miettimään asioita uudella tavalla. Longhaulerina olen todennut, että tässä on turha enää hirveästi suunnitella mitään. Päivä kerrallaan.

Koronan suhteen puuttuu hoitokontakti, diagnoosi, hoito... jne. Pettymystä toisen perään. Luovuttaakaan ei voi. Siinäpä vasta menisikin huonoon kuntoon, jos ei yrittäisi kuntoutua. Mm. keuhkolääkäri ohjeisti, että täysin makoilemaan ei saa jäädä, keuhkojen täytyy saada käyttöä, täyttyä ja hapettua.

Kaikessa tässä talli on todella tärkeä ja kannatteleva turvasatama.

On syy yrittää ja kammeta vastaan. Kun on hevonen, ei halua luovuttaa silloinkaan, kun ei enää jaksaisi taistella.

Iloa mulle tuottaa suunnattomasti se, miten Anin kanssa on lähennytty uudessa paikassa. Oli meillä todella hyvä ja erityinen suhde vanhassakin, mutta en saanut sellaisia ilon tunteita nähdä kuin nykyään, kun hän on ikävoinyt mua. Meillä on aina ollut hieno suhde, mutta se on vielä vahvistunut tuon 7 viikon karanteenin ja muuton johdosta.

Mutta... jos 9 kuukaudessa ei tervehdy, niin milloin?

"Laita nyt se kännykkä pois ja anna porkkana tänne!" t. Ani