Kuluneen vuoden teemoja: pysähtyminen, kiitollisuus, itsenäistyminen, kukoistaminen ja epävarmuus tulevasta

Hei hei 2020.

Huono vuosi takana, mutta tässä sitä ollaan, oman elämänsä voittajana maalissa.
#nofilter #nomakeup #realstablelooks #proudhorselady

Tämä vuosi on ollut meille kaikille poikkeuksellinen. Elämänmenoa tuli mietittyä tänä vuonna vähän syvällisemmin. Kun siitä lähdin työstämään ajatuksiani, niin viisi teemaa kokoaa ajatukset selkiyttävästi: pysähtyminen, kiitollisuus, itsenäistyminen, kukoistaminen, epävarmuus.

.  .  .

Pysähtyminen

Pysähtymisen kokemus on teema, joka voi tapahtua eri tasoilla. Ensin tulee pysäytetyksi ja tahtomattaan pysähtyy hetkeksi, kuin liikennevaloissa punaisen valon palaessa. Valo palaa keltaiselle, ja siitä takaisin punaiselle. Sitten tule sellainen pysäytys, että tie on poikki. Mietit ettei tämän isompia hidasteita nyt tule, mutta sitten katoaa koko tie ja kompassin neula pyörii ympyrää. Hyväksyt sen, että nyt kannattaa olla hetki pysähdyksissä, ottaa rauhassa aikalisä.

Sitten näkyy polkuja, mutta et ole varma olisiko nokkospöheikön, takiaisten, vai suonsilmäkkeitten reunustama polku järkevin. Onko nokkosten takana niitty, ehkä suolla pitkospuut kannattelisi kulkijaa. Tai voisiko vielä peruuttaa takaisin lähtöruutuun.

Sairastuin alkuvuonna SARS-COV-2 -virukseen ja se oli kohdallani raju. Kaikki pysähtyi tavallaan, vaikka akuutissa vaiheessa ei ollut vielä sellainen tunnetila - karanteenissa sairastaessa tilanne tuntui väliaikaiselta, ja että sairastumisen jälkeen koittaa paluu normaaliin. Oikeastaan en silloin ollut mieleltäni 'pysähtynyt', vaan lähtökuopissa jatkamaan normaalia elämää, kunhan vain tervehdyn.

Sitten kävikin niin, että sairaus piteni, toivuin vain osittain, ja jokainen rasituksen lisääminen, oli se sitten työn tai ratsastuksen tiimoilta, aiheutti uuden pysähdyksen. Erityisesti kun aloin lisätä rasitusta ja hieman ratsastaa, long covid -oireilu heitti isompaa vaihdetta silmään.

Kävin keuhkotulehduksen takia jatkuvasti lääkärissä. Epäpätevä ja asennevammainen työterveyslääkärini käski urheilemaan ja elämään normaalia elämää. Isommasta rasituksesta (sellaisesta, mikä ennen kotonaa olisi ollut normaali treenikerta) nousi aina lievä kuume, kuulemma "ihan normaalia, kipu on vain tunne". 94% happisaturaatio on kuulemma ihan hyvä lukema, ja hengenahdistus voi olla psyykkistä, ole rennommin. Näistä asioista on jäänyt melkoisesti sanottavaa hampaankoloon ja kirjoittelen aiheesta enemmän Melkein maalla -blogissani, jossa kirjoitan muun muassa "Pitkää koronapäiväkirjaa" long covid -potilaan elämästä.

Aloin vajota huonompaan suuntaan kesän lopulla ja syksyn tullessa oli melkoinen syöksykierre. Lopulta oireilu vei kunnon niin pohjalle, että pysähtyminen oli välttämätöntä ja konkreettista. Pysähtyminen syveni kerta kerralta, kuin kuorisi sipulia. En ole vieläkään kunnossa, mutta syvenevä ja kiihtyvä kierre on saatu pysäytettyä

Fyysisten rajoitteiden pakottamana pysähtyminen on myös mentaalinen prosessi: pysähdyin miettimään mitä minä haluan ja millainen tulevaisuus voisi olla. Mitä minulla on elämässäni nyt, jos pysähdyn tähän.

Pysähtyminen ei ole huono asia. Kun pysähtyy, ehtii nähdä maiseman ympärillä tarkemmin. Voi myös katsoa karttaa ja tarkistaa, onko se oikein päin, ja miettiä, onko määränpää edelleen relevantti. Olen kyllä viisaampi ihmisenä, vaikka en vielä näihin kysymyksiin tiedä vastausta. En voi enempää tehdä oman kuntoni eteen, asia ei ole enempää minun kontrollissani. Heikoin lenkki on lääkärikontaktin puuttuminen.

.  .  .

Kiitollisuus

Viime vuosina kiitollisuus on teemana pulpahdellut esiin monessa yhteydessä. Kiitollisuuusmeditaatio ja -päiväkirja ovat hyödyllisiä työkaluja silloin, kun menee huonosti ja mieli tuppaa kiertymään niiden asioiden ympärille, jotka ahdistavat tai masentavat. Olen joskus itsekin kokeillut kiitollisuuspäiväkirjan pitoa, kun stressi oli kovimmillaan. Kiitollisuuteen keskittyminen auttaa kääntämään ajatukset huonoista asioista hyviin.

Olen tänä vuonna havainnut kokevani spontaania kiitollisuutta monista elämäni valopilkuista. En tiedä koinko samanlaista spontaania kiitollisuutta ennen sairastumista, luulen että jonkin verran, mutta vähemmän konkreettisesti ja selkeästi. Kun sairastuminen pakottaa pysähtymiseen, mieli alkaa reflektoida asioita aktiivisemmin.

Minulla ei ole tarvetta pitää kiitollisuuspäiväkirjaa, sillä minulle riittää kun ajattelen hevostani Ania, ja minut valtaa valtava kiitollisuuden tunne. Hevoseni on minulle valtavan rakas, ja meillä on aivan erityinen suhde.

Ani viestii minulle joka hetki, että olen tärkeä, olen hänen ihmisensä. Kyllä hän tietysti viestii myös, että anna heinää ja anna porkkanaa, mutta en ole hänelle vain porkkanoiden jakaja.

Kun hän kuulee minun ääneni tallissa, on hän vastassa mammaa ovella kun pääsen karsinan luokse. Meillä on tallissa kurkistusluukut ovissa. On ihana mennä karsinan luo, kun hän odottaa minua korvat töttöröllä.

Ani saattaa turvalla pusutella naamaani, alkaa vaan hellitellä poskeani ollessaan iloinen. On upeaa, kun hevonen haluaa osoittaa hellyyttä. Sitä kun ei voi pyytää, ja se on aitoa, se on pitkän kavioliiton aikana työllä, omistautumisella ja rakkaudella ansaittu pyyteetön  vastarakkaus.

Kun minulla oli pitkä sairasloma, ja sen jälkeen menin vähän fiilistelemään mitä jaksan tehdä, Ani oli iloinen, kova kiire kentälle, ja halusi tarjota kaiken mahdollisen. Edellisinä päivinä hän oli ollut satuloidessa hieman hapan. Se oli todella liikuttava hetki minulle.

Kun olin erityisen kipeä ja siipi maassa, Ani vaistosi sen. Hän oli hermostuneempi, ja reagoi koko ajan vaihtuviin rutiineihin olleen käytökseltään epävarmempi ja hermostuneempi. Otinkin mahdollisuuksien mukaan aikaa mennä käymään tallilla, vaikka en olisi jaksanut edes taluttaa itse Ania. Selkeästi tällä oli merkittävä vaikutus siihen, etten luovuttanut tai masentunut. Kuormittunut kyllä olin ja olen, mutta se on eri asia.

Turpaterapiaa.

.  .  .

Itsenäistyminen

Vuoden aikana muutimme uudelle tallille. Olin ollut pitkään samalla tallilla, ja Ani asui siellä jo nuorempana, ennen kuin siirtyi omistukseeni. Sain Stenbackan tallilla hyvät opit hevosenpitoon, ja opin ratsastuksesta sekä sileällä että esteillä todella paljon. Vahvan perustan päälle on hyvä rakentaa. On todella iso juttu, millaisessa ohjauksessa untuvikkona hevosenomistajana pääsee alkuun. Se myös näkyy siinä, miten hevonen käyttäytyy. Olen näistä opeista aikaisemmille valmentajilleni hurjan kiitollinen, ja ne kantavat minua ja Ania eteenpäin, joka ikinen päivä.

Muutto toiselle tallille vastasi vähän sellaista kokemusta, kun sanotaan lasten lentävän pesästä. Tuntui, että olin keskeneräinen, ja sairasloman jälkeen kroppani oli niin rikki, että miten minä tästä opin enää ratsastamaan? Hetken asettumisen jälkeen tajusin pärjääväni. Se vapauden tunne, kun ymmärrät, että omat siivet kantavat, on upea. En edes halua sellaista valmennussuhdetta, että joku päättää puolestani tai treenaan jonkun laatimassa aikataulussa. Olen aivan liian itsenäinen sellaiseen. Nyt olen sitä mieltä, että muutto tapahtui meille täysin oikeaan aikaan.

Alkuun pitkältä saikulta palanneena kroppa oli aika romuna. Ajattelin, että tarvitsen hirveästi tukea ja apua, että pääsen kuromaan pudotuksen kiinni ja nousemaan sille tasolle, missä olin, kun koko koronahelvetti alkoi. Minulla ei ollut uutta valmentajaa vielä, joskin sopivaa valmennusapua löytyi muutamassa viikossa. Halusin löytää samantyyppisen valmentajan, kuin edellinen valmentajani oli, mutta tämä ei ollut niin helppoa.

Edellinen valmentajani keskittyi kehon hallintaan, biomekaniikkaan, miltä hevosen pitäisi tuntua, ja ennen kaikkea opetti minulle keskeiset elementit ratsastustyyliin, mikä sopii tammalleni. Tyylini ratsastaa on kevyt ja herkkä, mikä vaatii ratsastajalta hyvää kuntoa tietyissä lihaksissa, ja erityisesti, että osaa ajatella hieman tavanomaisesta konseptista poikkeavalla tavalla. Tai oikeastaan niin, että ratsastaa tietyn konseptin mukaisesti, useimmat ihmiset kun vain ratsastavat sen enempää miettimättä ja hifistelemättä, ilman konsepteja ja filosofioita.

Ymmärsin, että osaankin aika paljon. Osaan tuntea onko Ani suora, ja suoristaa hänet niin, että hän kantaa itsensä. Saan Anin työskentelemään rennosti. Osaan tehdä itseni kevyeksi. Olen lakannut jännittämästä itseäni pinkeäksi. Osaan ratsastaa sisäreiden kontaktipinnoilla ja lantiota hiukan käännellen, pohje irti kyljestä. Ani tuntuu ajatuksen voimalla ratsastettavalta, intuitiiviselta.

Hevoseni kiittää kehityksestäni tekemällä kaiken mitä keksin pyytää, tai ainakin yrittämällä tehdä jotain mitä kuvittelee minun pyytävän, ja yleensä tekee juuri sitä mitä yritinkin pyytää. Minun kannattaa siis rohkeasti luottaa omaan intuitiooni.

Kuvan laatu ei päätä huimaa, koska screenshot videolta.

.  .  .

Kukoistaminen

Tämän intuitiivisuuden tunnistaminen ja uuden valmentajan positiivinen ja rohkaiseva ote sai minut ratsastamaan rentoutuneesti ja kokeilemaan kaikenlaista. Otin kesän alkupuolella jonkin verran valmennusta kouluratsastaja Janni Martikaiselta.

Ihan konkreettisena esimerkkinä valmentaja pyysi minua tulemaan pohkeenväistöä laukassa. Käännyin päädyssä ja ajattelin kehoni kautta, että noin se varmaan mennään, en alkanut kyselemään reseptiä moisen liikkeen ratsastukseen. Seurauksena täydellinen suoritus, kerta toisensa jälkeen. Anille oli ihan selvää mitä halusin sen tekevän, ja se esitteli ylpeänä väistöjään. Kysyin myöhemmin Anin kasvattajalta, oliko hän koskaan ratsastanut Anilla pohkeenväistöjä laukassa  - ei. Eli sekä hevonen että minä emme olleet koskaan kyseistä liikettä tehneet, mutta noin vaan osattiin kun rohkeasti kokeiltiin.

Olin arastellut laukanvaihtojen harjoittelua, koska joskus ajoituksen epäonnistuessa vähän tuli semmoinen kenguruloikka. Minulla oli piintynyt ajatusmalli, että jos sellainen pomppu tulee niin olen vähintäänkin hiuskarvan varassa siitä, että rikon sähläämisellä Anin selän tai takapolvet tai jotain. Esimerkiksi jos etupää ja takapää eivät vaihda samalla askeleella, niin se välipoukkaus on aika röykkyinen tuntumalta. Nolotti kun ei aina onnistunut täydellisesti.

Kysyin Jannilta asiasta... Janni nauroi, ja sanoi, ettei se siitä rikki mene, tulee vaan vähän hassu pompsahtava askel mikä tuntuu peffan alla, että siitä vaan. Tämä oli tietysti huojentavaa, aloin treenailla ilman paineita, eikä "rumista" laukanvaihdoista ole mitään seurannut. Anin selkä kipeytyy muista syistä jos on kipeytyäkseen, mutta ei se ole kipeytynyt minun ratsastuksesta pitkiin aikoihin. Syynä on ollut jännittyneenä liikkuminen ja jos ratsastaja on mennyt tyylillä, joka ei sovi hyvin herkälle Anille. Itse asiassa kun ryssin jonkin asian tai tulee väärinkäsitys, niin sanon Anille että sori ja hipaisen kädellä sään vierestä. Ani kun koittaa miellyttää, niin kerron sillä tavalla, että moka oli mun tai "nou hätää", ja fiilis säilyy molemmilla korkealla.

Kokeilinkin rohkeasti yhtenä päivänä tehdä useamman laukanvaihdon. Laskin 1-2-3-vauhti, seuraava vaihto oli sattumoisin valmisteltuna taas kolmannen askeleen jälkeen. Tästä minun pieni estesilakkani päätteli, että ahaa, sarjavaihtoja 3:n askelen välein.

Sen jälkeen olen ollut huonossa kunnossa enkä ole jaksanut ratsastaa niin paljoa, että jaksaisin valmennuksia ollenkaan, mutta toiveikkaana uutta vuotta kohti. Viikkokausia on mennyt, etten ole voinut ratsastaa ollenkaan. Tietenkin tässä on ollut toipilaskropan ja sairastelun kanssa taukoja ja takapakkeja, mutta ymmärrän, että ei se aiemmin opittu ymmärrys ja teknisyys sieltä mihinkään katoa saikkujen aikana, enkä stressaa asiasta. Fyysinen kyvykkyys voi kadota joksikin aikaa, mutta ymmärrys pysyy.

Tuli sellainen tunne, että otin langat omiin käsiini, aloin itse viemään meitä ratsukkona eteenpäin. Ilman paineita, tekemällä ja kokeilemalla. Niin sanotusti puhkesimme kukkaan. Silloin kun minä olen ollut nuutunut ja kipuileva, Ani on ollut hyvä koko ajan. Tähänkin vuoteen on mahtunut niitä parempia hetkiä, ilon ja onnistumisen tunteita. Kukka on nyt hieman nuutunut, mutta kyllä se siitä virkoaa taas.

Toipilasratsastusta Vihdin Ratsastuskeskuksessa tauon jälkeen lokakuussa.
Poni liekeissä, ratsastaja tulessa.

.  .  .

Epävarmuus tulevasta

Olisi hienoa, jos teemat olisivat olleet nuo neljä ensimmäistä, ja kukoistaminen olisi tässä kirjoituksessa se onnellinen loppu. Valitettavasti näin ei ole, vaan koko ajan läsnä oleva teema on epävarmuus tulevasta.

Milloin tulen kuntoon? Ihan pian tai ensi viikolla ei taida nyt oikein riittää. Terveydenhuollossa joutuu erikoissairaanhoidon puolella odottamaan uskomattoman kauan.

Tulenko kuntoon? Uskon että pystyn saavuttamaan jonkinlaisen remission, eli tilan missä oireilu on vähäistä. Miten ja koska, sitä ei tiedä. Minun pitäisi ensin löytää lääkäri, joka haluaa auttaa minua.

Jos tervehdyn, millaiset tuhot kropassa on tapahtunut? Se on nyt jo selvää, että melkoista tuhoa on tapahtunut, mutta kuvissa ei oikein näy mitään. Kuvat keuhkoista otettiiin syyskuun alussa ja sen jälkeen olen ollut melkoisessa syöksykierteessä, josta nyt kuitenkin saatu tilanne pysäytettyä pahenemasta.

Eilen olin tallilla, katsoin kun ystävä ratsasti Ania. Oli vahvasta särkylääkkeestä huolimatta kipuja, en jaksanut seistä, menin katsomoon istumaan. Laitoin siinä huvikseni pulssioksimetrin sormeen, 95-96%. Kun keväällä sairastuin, pulssioksimetri näytti aina 99% ja kävi heilahdellen 100%:ssa. Hengenahdistuskohtauksissa se laski 97%:n. Tämä siis huhtikuussa 2020, kun olin jo jonkin aikaa sairas akuutissa COVID-19 infektiossa. Syksyllä minulla oli sairasviikko, jolloin pulssioksimetri näytti koko viikon 95%. Tästä huolimatta keuhkosairauksien erikoissairaanhoidon klinikka ei löytänyt minusta diagnosoitavaa.

Hevosen omistaminen on hyvin kallista, ja tietysti itselle konkreettisin huoli toimeentulosta liittyy siihen, että saan pidettyä Anin. Kävi miten kävi, Anista ei luovuta. Uskon, että tulen sellaiseen kuntoon jollain aikavälillä, että pystyn ratsastamaan. Laji ja tavoitteet katsotaan sen mukaan, mihin kunto riittää.

Katse kohti tulevaa...

Kirjoituksen onnellinen loppu jää näin ollen ilmaan roikkumaan, kun tämä tilanteeni on vielä kesken. Kirjoitin tämän tekstin sairaslomalla. Uudelta vuodelta toivon, että tervehtyisin ja toipuisin mahdollisimman pian, ja kuntoutuisin mahdollisimman hyvään kuntoon. Mikä tarkoittaa, että voisin elää aktiivista normaalia arkea. Olen sitkeä taistelija, joten myös uudenvuodenlupaukseni on tulla kuntoon. Ensimmäisen kvartaalin aikana on tapahduttava merkittävä muutos parempaan. Vaikka sairastaminen on ollut hirveää, siitä seurannut henkinen kasvu on ollut voimauttava kokemus. Olen varma, että asiat vielä kääntyvät hyväksi, mutta millaisiksi - tulevaisuus sen näyttää.

.  .  .

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!

t. Saara ja Ani

.  .  .

PS.

Älkää uskoko nyt näitä rokotusvastaisia juttuja minkä mukaan taudin vaarallisuutta on liioiteltu. Ei ole, sitä on Suomessa julkisten toimijoiden taholta vähätelty. Iso osa sairastuneista saa pitkän koronan. Jos sen saat, ei sinua hoideta Suomessa asianmukaisesti. Sen voi myös saada joku sinun läheinen... et myös halua koronaa antaa lahjaksi kenellekään. Myös kissat ja koirat voivat omistajaltaan saada koronan ja tapauksia on ollut Suomessakin (tosin ei testattuja, ei lemikkiä voi testata missään). Joten pitäkää turvavälit kunnossa ja käyttäkää maskeja julkisissa tiloissa.