Eka putoaminen Anilta

Rakkaudesta fysiikkaan kävin tutkimassa kuinka painovoima ja keskipakovoima toimivat.

Toissapäivänä se nyt sitten tapahtui, tipuin ekan kerran Anilta. Meidän yhteinen taival alkoi heinäkuun lopulla, eli 9 kuukautta ja 28 päivää saatiin tätä vähän toisenlaista merkkipaalua yhteisellä taipaleella odotella. Olen toki tippunut muilta hevosilta (yhteensä kymmenisen kertaa) ja toki tämä oli vain ajan kysymys. Päivä ei ollut ns. normipäivä, ja silloin voi tietysti helpommin tapahtua jotain perusarjessa epätavallista. Kävimme eläinlääkärissä, ja sen jälkeen lähdin hieman kävelemään lähimaastoon ennen kentälle menoa. Koko juttu sattui alle kilometrin päässä tallilta, tutussa paikassa.

Oikeastaan aika huvittava tapahtumasarja, paitsi että putoaminen on aina potentiaalinen vaaranpaikka, eikä mikään naureskelun aihe. Turvallisuus tulee ottaa vakavasti. Mutta toki omalle jutulleen voi jälkeenpäin itsekseen ihan vähän nauraakin, kun mitään vakavaa ei meille onneksi tästä seurannut. Oli siis melko hölmöä olettaa, että hevonen on traikussa kuljettelun ja piikitysten jälkeen oma rento itsensä, ja mennä yksin maastoon. Tai en olettanut - en vain ajatellut asiaa... ja niinhän moni tilanne saa alkunsa. Huvittavaa on se, että olen pysynyt selässä jos minkälaisissa tilanteissa, ja sitten tipun alkukäynnissä maastossa.

Minulla oli tietenkin kypärä päässä. Kypärä ei kuitenkaan käynyt lähelläkään maata, joten sille ei tarvitse tehdä mitään. Minulla on Samshieldin kypärä, jonka voi lähettää tehtaalle tarkastettavaksi putoamisen jälkeen, jolloin kuori tarkastetaan ja kypärän sisus vaihdetaan uuteen. (Olen kaksi kertaa aikoinaan pudonnut niin, että pää on kopsahtanut maahan, ja kypäränkin kanssa se tälli oli molemmilla kerroilla melkoinen, joten käytän aina kypärää.)

Minulla on jo kaksi vuotta ollut tällainen kypärä (Samshield Swarowski Lozenge).

Tuli taas monta asiaa opittua ihan kantapään kautta.
1. Jos ollaan reissattu traikulla, on hevonen kotiin tultuaan sen verran jännittynyt verrattuna normaaliin olotilaansa, että maastoilu yksin ei ole paras idea. Se nimittäin keksi jonkun mörön jossain, ja pysähtyi jännittyneenä. Olin juuri napauttamassa pohkeilla ja odotin reaktiota eteenpäin. Poni kuitenkin samanaikaisesti teki salamakäännöksen, ja jäin siinä sivulle. Poni tietysti kavahti tilannetta väistämällä sivulle ja minä putosin alas. Se ei siis ehdoin tahdoin yrittänyt heittää minua selästään, nyt vain sattui näin. Pidin ohjista, mutta oli päästettävä irti, etten vedä hevosta päälleni.

Laskeuduin jäljistä päätellen tähän tutkimaan maaperää.

Hevoseni ei jäänyt lojaalisti viereeni seisomaan, kuten elokuvissa käy, vaan hävisi horisonttiin välittömästi.

2. Kännykkä  oltava mukana maastossa aina. Tämänhän tiedän, ja noudatan, mutta kun... Minulla ei ollut puhelinta, koska olin vaan alkukävelyllä vajaan kilometrin päässä. En voinut soittaa että hevonen kaahaa irrallaan, ottakaa kiinni, ja että olen kunnossa. Piti sitten ottaa pikaspurtti juosten tallille, yrittivät huolissaan jo siellä soittaa missä olen. Heppa oli rymistellyt toiseen talliin ja jäänyt tarhakaverinsa boksin ovelle norkoilemaan. Ystäväni oli sen siitä ottanut kiinni, varusteet pois ja lähdössä etsimään minua.

3. Kun lentää selästä, pitääkö kiinni ohjista vai ei? Jos mahdollista, pidän kiinni, mutta jos tilanne näyttää uhkaavalta, irrotan. Siinä pitää arvioida tilannetta kuin hidastetussa filmissä. En halua kuitenkaan jäädä alle ja tulla tallatuksi. Tunsin kipua sormessa ja olkapäässä, ja hevonen poukkoili yläviistossa, joten annoin otteeni irrota. Nimettömän nivelessä on kiinni pitämisestä aiheutunut mustelma, ja olkapään venähdys oli todella vähäistä. Jos olisin loukkaantunut, en olisi voinut hälyyttää apua.  Kuva on otettu tulosuunnasta, rötkötin raipan takana - yksi kavion jälki on melko lähellä, ja hevonen on kiertänyt minut pomppien.

Hevonen teki mörönväistöpiruetit, ratsastaja putosi pitkin pituuttaan, raippakin jäi.

4. Pyllähdyksen jälkeen kannattaa kerätä omaisuus paikalta mukaan. Minulla jäi sinne raippa, ja piti vielä myöhemmin hakea se. Samalla katsoin kavionjälkiä ja totesin irti päästämisen olleen fiksu veto. Oli nimittäin tehty piruettia ilman ratsastajaa ja kynnetty melko syvät kraaterit kavioilla.

Melkoise kraaterit...

Hevonen oli spurtin jälkeen onneksi myös kunnossa, eikä mitään varusteita mennyt rikki. Pelkäsin sen sotkeutuvan ohjiin, mutta Ani nelisti kotiin sen verran pää pystyssä korskuen, ettei ohjat valuneet. Jäljistä päätellen oli mennyt aika vauhdilla. Autoja ei myöskään ollut liikenteessä, onni onnettomuudessa. Tallille päästyäni satuloin Anin uudelleen ja ratsastin kentällä pienet treenit. Parasta vaan mennä takaisin selkään heti, jos tilanne sallii.

Että semmoinen keikka meillä!