Ai niin, mulla oli joku blogi...?

Moi!

Venähti tämä blogin tauko aika pitkäksi, mutta hei, täällä me ollaan edelleen. Eespäin mennään, kuin mummo lumessa.

Mulla keskeytyi tuo kirjoittaminen aikoinaan, monesta eri syystä. Yhdessä vaiheessa oli aika myrkyllinen ilmapiiri tämän bloggauksen ympärillä. Kirjoittajien roastaaminen HT-netissä näytti olevan keskenkasvuisten koulukiusaajien elämäntarkoitus. Ja bloggaamisesta alkoi tulla bisnestä. No mä en jaksa uhrata ajatustakaan jollekin hakukoneoptimoinnille. Tämä on mulle harrastus, eikä työ.

Kirjoittamiseen pitää olla inspiraatio - no, silloin ei oikein inspiroinut. Mutta nyt on useamman kuukauden tuntunut jo siltä, että:

Inspiraatio is back!

Tässä välissä on tapahtunut aika paljon. Olen saanut paljon kokemusta hevosen omistajana. Olen kehittynyt ratsastajana. En ole tehnyt henkilökohtaista konkurssia, vaikka yhden yksiön myyntivoitot tuo poni on kyllä törsännyt. (Totally worth it!) On käyty muutamat kisat, mutta enimmäkseen ihan omaa arkea puuhailtu. On mennyt hyvin, ja on mennyt huonosti. Kaikkea siltä väliltä.

Kolmen kuukauden päästä Ani on ollut minulla viisi vuotta. Viisi vuotta!!! Se oli tullessaan 6-vuotias, nyt se täyttää 11. Viisi vuotta on tuntunut aika lyhyeltä ajalta, ja kaikenlaista on koettu.

On ihana tunne, kun oa hevonen on niin tuttu, että tiedät kaikki sen omat jutut, osaat lukea mitä sen päässä liikkuu. On sellainen oma ihana kupla, yhteys, mitä kukaan muu ei tavoita sen kanssa. Ensimmäisenä vuonna tuskailin, opinko ikinä lukemaan hevoen kasvoilta, milloin sillä on niinsanottu "kipuilme". Nyt luen kaikki sen fiilikset, ilot, surut, tyytyväisyyden, hermostumisen, uteliaisuuden, arkailun, ärsytyksen, riemun, mökötyksen.

Olin juuri pitkällä flunssalomalla, ja jouduin olemaan täysin pois tallilta useita viikkoja. Tauko venähti lopulta 6 viikon mittaiseksi. Ihan hullua! Jännitti, miten Ani reagoi nähdessään minut pitkän tauon jälkeen ekan kerran.

"Tottakai se hörisee sulle", sanoin ruunan omistaja.

No, se itse asiassa mökötti. Ei ottanut porkkanaa mun kädestä, maailman ahnein hevonen. (Sillä oli varaa, koska oli saanut heiniä, ruuatta se ei olisi ikinä pystynyt tuollaiseen mielenosoitukseen.)

Tammat. <3

Kyllä se suli sitten kun venyttelin ja hieroin. Saatiin jopa porkkanajumppa tehtyä.

Toisena päivänä se tuli ilahtuneena tarhassa portille, vaikka kevätaurinko paistoi (eikä se ennen saikkua viitsinyt tulla, oli vaihtanut tarhaa ja siitä asti mököttänyt jättämällä tulematta portille). Oli silläkin ollut siis ikävä omaa ihmistä.

Just nyt me keskitytään toipumaan flunssasta ja nautitaan rauhassa kevään tulosta. Ei tarvitse suorittaa. Ei ole tavoitteita. Kaikki on isommassa perspektiivissä ihan hyvin. Ei ole kiire mihinkään. Pidetään vaan yhtä, mä ja mun poni.